Tuo artikkeli sai minun masentuneeksi koko päiväksi ja kyyneleet silmiini. Ei tarinan dramaattisuus vain se, kuinka yleistä tuommoinen valitettavasti on.

Yhä enemmän ja enemmän on perustettu kaikenlaisia eläintenhoitokoteja yms vastuuttomien omistajien takia. Kyllä, painotan sanaa VASTUUTTOMIEN. Elämä vaatii joskus lemmikistä luopumisen. Joskus tulee pahoja allergioita, astmaa, eläimellä voi olla paha luonnehäiriö tai eläin saattaa olla mustasukkainen uudelle perheenjäsenelle (vauvalle) ja käyttäytyä uhkaavasti, jolloin siitä joudutaan luopuman. Nämä ovat hyväksyttäviä syitä.

Se mille en anna minkäänlaista hyväksyntää on eläimen heitteillejättö mitä naurettavimmista syistä. Valitettavasti tiedän ihmisiä, jotka hetken mielijohteesta ovat hankkineet esim. koiran. Se on oikein reipas ja mukavaa seuraa ehkä vuoden, mutta sitten se alkaakin rasittaa. “Eii…en voi lähteä töiden/koulun jälkeen kahville…pitää viedä Rekku ulos tai se pissaa matolle” “Ei Rekku! Lopeta tuo haukkuminen/riehuminen” jne. Ja tämä on yksi syy, miksi eläinlääkärin vastaanotolle viedään nukutettavaksi 1-2 vuotiaita koiria. Kyllä, tuo on fakta. Vanhojen lemmikkien lopettamisen jälkeen yleisin ikä lopetettaville terveille koirille on 1-2 vuotta. Voimme vain miettiä syitä. Koirat eivät ole suinkaan ainoita uhreja. Uhreina voi olla mikä lemmikki tahansa.

Minä rakastan kovasti eläimiä. En tapa edes hyönteisiä. Syön kuitenkin lihaa, mutta voin silti sanoa rehellisesti olevani eläinrakas. En rakasta eläimiä niiden “söpöyden” mukaan vaan annan kaikkien elää rauhassa omaa elämäänsä. Tässä voidaan mennä edetä eettisiinkin asioihin. Tappaisinko malariakärpäsen? Kyllä (tai sitten pistäisi jonkun toisen tappamaan, heh), koska järki pitää olla mukana. Malariakärpäselläkään ei ole oikeutta tartuttaa minuun sairautta. Silloin kyseessä on puolustautuminen. Pelkään ampiaisia kuollakseni, mutta en siltikään halua pahaa niille. Lopetan kuitenkin tämän aiheen tähän, koska tästä voisi väitellä hyvinkin pitkään. Hehehe, tulee mieleen lukion elämänkatsomustiedontunnit

Yksi kolmesta kissoistamme on Rekku Rescuen kautta hankittu. Lueskelen silloin tällöin heidän sivujaan ja huomaan näiden tyttöjen, jotka vapaa-aikanaan huolehtivat kodittomista ja hylätyistä eläimistä, olevan turhautuneita ja vihaisia jos heiltä haettu eläin tuodaan takaisin jostain todella surkeasta syystä. Monissa eläinten omissa profiileissa on “hienovaraista” vihjailua, jossa painotetaan harkitsemaan eläimen ottamista hyvin tarkkaan ja sitoutumaan siihen kunnolla. Lumikukka (kissamme) tuli hoitokodista, jossa oli ainakin 5 koiraa ja valehtelematta ainakin 20 kissaa. Kehtaako joku viedä sieltä hakemansa lemmikin takaisin sinne? “Ei tämä nyt oikein toimi…ottakaa takaisin, kyllä tänne vielä yksi mahtuu.”

Yksi kamalin syy eläimen hylkäämiselle on uusi eläin. Rekku Rescuen sivuilla on esim. 10-vuotiaita kissoja, jotka on kylmästi hylätty perheen uuden lemmikin (yleisimmissä tapauksissa koiran) vuoksi. Miten kukaan voi hylätä vanhan lemmikin uuden vuoksi? Onhan se surullista jos hankit esim. koiranpennun, mutta vanha kissasi ei hyväksy sitä. Mitä sitten teet? Eikö oikein olisi viedä tämä pentu takaisin, koska se ei vielä ole ehtinyt kiintyä sinuun. Ei se ole kiintynyt sinuun, usko pois. Vaikka se kanssasi olisi leikkinyt jo, niin se kiintyy kyllä vielä uuteenkin isäntään/emäntään. Monet ikävä kyllä valitsevat sen vaihtoehdon, että vievät vanhan jo sinuun kiintyneen ja sinuun luottavan lemmikin pois, ja aloittavat uuden elämän uuden suloisen koiran kanssa. Hävetkää te, jotka tuota teette! En kaunistele! Jos tunnistat itsesi tästä (en vihjaa kellekään tai osoita tätä henkilökohtaisesti kenellekään) niin toivottavasti tämä saa sinut miettimään. Et ole suinkaan eläinrakas, vaikka niin ehkä luuletkin.

Eräs kuulemani esimerkki on n. 17-vuotiaasta (??)  kilpikonnasta, josta luovuttiin, koska sen terraario ei olisi mahtunut parin uuteen kotiin. Huhhuh, sanon minä. Kyllä aina keinot keksii. Meillekään ei käytännössä mahdu kaninhäkki, mutta rakastamme kaniamme, emmekä halua luopua siitä, joten keksimme keinot. Kaninhäkki voi esim. olla vaatekaappimme tai kirjahyllyn edessä. Kyllä tilaa löytyy, kun etsii.

Olipas taas kiihkeää tekstiä. Tuommoinen vain on yksi vääryys tässä elämässä.

Ensin olemme avoimesti lapsia. Temmellämme vailla huolen häivää välittämättä, mitä mieltä muut lapset ovat meistä. Meistä voi tuntua pahalta, jos joku ei halua leikkiä kanssamme, mutta emme tee siitä suurta ongelmaa itsellemme silloin. Olemme yleisesti ottaen hyvin itsevarmoja ja rakastettavia, ja sen vuoksi meitä suurin osa rakastaakin.

Tässä vaiheessa haluan sanoa, ettei mene ristiriidaksi edellisen kirjoitukseni kanssa, että kiusaaminen on asia aivan erikseen. Kiusaaminen satuttaa ja siinä lapset voivat taas olla ajattelemattomia. Sen lapsi kokee hyvin voimakkaasti ja se haavoittaa. Tässä asiassa on mielenkiintoista, että kuitenkin kiusanteko, jota koki lapsena, satutti ainakin minua vasta myöhemmin. Toki se tuntui pahalta jo silloin, mutta enemmän se satuttaa vanhempana asiaa ajatellessa – vaikka aikaa tapauksesta on jo monia monia vuosia.

Kun vartumme, jokin muovaa meitä uudelleen, emmekä välttämättä haluakaan olla yhtään erilaisia kuin muut. Haluamme olla mahdollisimman samanlaisia toisten nuorten kanssa – emme halua poiketa toisista herättääksemme huomiota. Jos omaamme jonkun sairauden, saatamme hävetä sitä ja yritämme pitää sen niin hyvin salassa kuin mahdollista välttääksemme erityishuomion.  Hyvin mielenkiintoinen vaihe iskee, kun minäkuvamme alkaa muotoutua. Siihen vaikuttaa oma ympäristöstömme, historiamme, ihmiset ympärillämme ja monet muut seikat. Alamme havainnoida ympärillämme tapahtuvia asioita ja tulkita toisia ihmisiä. Mielessämme alkaa pyöriä pitääkö joku toinen minusta vai ei? Onko noloa myöntää kuuntelevansa jotain tiettyä bändiä? Kehtaanko myöntää pitäväni jostain tyypistä, koska hän ei olekaan “cool” kaikkien mielestä?

Epävarmuus on hyvin asitittavissa ja se myös aiheuttaa sen, että jotkut ihmiset alkavat ns. yrittää kyykyttää meitä säilyttääkseen oman ylästatuksensa.  Toisessa asitittava epävarmuus myös herättää inhoa monissa ihmisissä, jolloin myöskään epävarmasta henkilöstä ei pidetä . Inhoon on myös monia syitä. Yksi yleinen on syy on feikkinä pitäminen tai joku puoli/asia/seikka toisessa ihmisessä, joka mahdollisesti puuttuu itseltä tai jota itse haluaisi. Jotkut ei myöskään vain pidä erilaisuudesta, ja jotkut taas inhoavat liiallista samanlaisuutta toisten ihmisten kanssa. Tekeekö siis tietoisuus meistä epävarmoja? Lapsena emme monistakaan asioista tienneet mitään, mutta mitä enemmän tulimme tietoiseksi, sitä epävarmemmiksi saatoimme tulla.

Kun taas vartumme tästä epävarmimmasta ajasta, alamme muuttua taas lapseksi. Muistan kuinka noloa oli tietyssä iässä myöntää katsovansa piirrettyjä (Muumeja, Alfred J.Kwakia yms) ja jopa itsekin ajattelin, että onko normaalia, jos 14 vuotias katsoo piirrettyjä. Silloinhan pitäisi olla keskittynyt muihin asioihin ja aikuistua.

Olin hyvin pikkuvanha yhdessä elämäni vaiheessa. En edes yrittänyt olla pikkuvanha, vaan mielipiteeni ja ympäristöni muokkasi minusta sellaisen, että monet luulivat minua vanhemmaksi kuin mitä olen. Minua ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut “lapselliset” asiat, vaan keskityin miettimään syvällisiä asioita. Se oli minulle hyvä, enkä kärsinyt siitä. Minä olin sellainen siinä vaiheessa. Katsoin kuitenkin disney-piirrettyjä, mutta muuta “lapsellista” elämässäni ei silloin ollut.

Nyt olen 23 vuotias ja huomaan olevani erityisen kiinnostunut lapsuuteni asioihin. Luulen, että myös monet muut ovat tässä samassa vaiheessa omalla tavallaan. Olen hyvin kiinnostunut katsomaan samoja piirrettyjä/ohjelmia kuin lapsuudessani. Olen myös hyvin kiinnostunut nukeista! En välttämättä halua uusia nukkeja, mutta lapsuuteni nuket ovat käyneet taas minulle hyvin rakkaaksi. Voi, miten hienoja leikkejä saisikaan nykyään aikaiseksi nukeilla! Draamaa ja komediaa ei puuttuisi! Leikeistä voisi tulla uskomattoman hienoja…melkein kuin saippuasarjoja Olen kiinnostunut lukemaan samoja kirjoja, joita rakastin lapsena. Haluan saada mahdollisimman läheisen kosketuksen lapsuuteeni. Enkä häpeä mitään. Tietenkin minussa on aikuisen vastuuta yms. puolia, mutta huomaan olevani taas lähemmäs yhtä huoleton kuin lapsena. Koskaan en kuitenkaan voi palata yhtä huolettomaan elämään. Kukaan meistä ei voi eikä meidän pidäkään. Uudet ikävuodet tuovat aina uusia vastuualueita elämäämme ja tietyt meihin muovautuneet peikot saattavat asua meissä yhä.

Tämä tuli mieleeni tässä eräänä päivänä. Käyn lapsuuttani uudestaan läpi kokemalla monia lapsuuteni muistoja uudelleen aikuisena. Ja nautin niistä täysin siemauksin! Mikäs kiire tässä on vanheta? ^__^

“Mistä alkaisin?”, kuten laulussa kysyttiin. Ei ole välttämättä parasta kirjoittaa mitään, kun ei ole onnellisimmillaan, mutta yleensä suurimmissa tunnekuohuissa ajatuksetkin ovat selkeimmillään.

Usein eniten päänvaivaa ja kysymyksiä minussa herättää ihmiskunta. Useiten käytetty kysymys on: Miksi? Sitä olen viime aikoina kysellyt itseltäni yhä useammin. Kukaan ei ole täydellinen ja me teemme virheitä, se sallittakoot ja sehän meistä ihmisiä tekeekin. Mutta en siltikään voi ymmärtää ihmisten halua olla ilkeä toiselle. En voi ymmärtää, miten joku saa nautintoa kiusaamalla toista henkisesti tai fyysisesti – on kyseessä sitten ihminen tai eläin.

Eilen kävin Riston kanssa keskustelua aiheesta. Itsekin olen tehnyt typeryyksiä nuorempana. Olen tahallani ja tahtomattani loukannut monia ihmisiä. Sanotaan, ettei menneitä kannattaisi muistella, mutta jokainen kokee itseensä kohdistuvat asiat hyvin henkilökohtaisena ja jotkut asiat, joista itse et olisi moksiskaan, voivat aiheuttaa toiselle päänvaivaa loppuelämäksi. Kenelläkään ei mielestäni ole oikeutta sanoa toiselle: “Miksi tuota vatvot” “Olet liian herkkä” tms.

En ollut mikään ilkeä lapsi, mutta mieltäni vaivaa kaksi asiaa. Sanoin tai tein ajattelemattomasti asioita toiselle, mitkä saattoivat loukata toista, vaikka tarkoitukseni ei ollut loukata. En epäröisi hetkeäkään pyytää ääneen anteeksi, jos vain törmäisin näihin ihmisiin joskus. Olin vain lapsi…niin, tiedän sen, mutta monesti asiat, jotka koet lapsena, jäävät mieleesi parhaiten ja mitkä koskettavat eniten. Tiedän sen kokemuksesta. Toivoisin itsekin, että joku pyytäisi minulta anteeksi sitä, millä joskus sai pienen tytön tuntemaan itsensä hyvin huonoksi ja vihatuksi. Tiedän, että melkein 20 vuotta vanhat asiat koskettavat, koska jo niistä kirjoittaminen sattuu.

Lapsethan eivät aina ymmärrä, mitä tekevät, mutta aikuisten pitäisi ymmärtää. En ymmärrä, miksi halutaan olla inhottava toiselle…miksi? Miksi yrittää saada toinen tuntemaan itsensä huonommaksi vain, koska on vähän erilainen? Ymmärrän ja tiedän täysin, ettei kaikista voi pitää, mutta eikö voisi jättää sellaisen ihmisen sitten rauhaan? En myöskään millään voi käsittää, miten jotkut ihmiset voivat pitää hyväksyttävänä sitä, että et pidä jostakin henkilöstä ilman syytä. En minäkään pidä kaikista ihmisistä, mutta aina on jokin vähintään melko painava syy siihen. Mitä jos ihminen, jota päätät inhoavasi – esim. jonkun ulkonäöllisen seikan vuoksi – voisikin olla joskus paras ystäväsi, mutta et koskaan tiedä sitä, koska et ole koskaan antanut hänelle mahdollisuutta?

Miksi yleensäkin tässä maailmassa halutaan usein ymmärtää asiat negatiivisella tavalla? Miksi lehdissä otsikko haluaa lähes aina vetää toisen huonoon valoon. Niin, kyllähän katastrofit ja kamalat asiat kiinnostavat ihmisiä enemmän ja niistä on ihan hyvä olla perillä. Tässä tarkoitankin yksittäiseen ihmiseen kohdistuvia asioita. Miksi me haluamme lukea pahaa toisesta ihmisestä? Saammeko siitä nautintoa? Ja miksi me jopa haluamme uskoa negatiivisia asioita toisesta? Onko ihminen pohjimmiltaan niin paha? Jos joku erehtyy sanomaan “pidän mäkkiruoasta enemmän kuin heseruoasta”, otsikko voi hyvinkin olla “Sejase ei arvosta lainkaan suomalaista pikaruokaketjua”. Monet ovat myös tulkinnallisia ja tiedän, että minua inhoavat ihmiset haluavat jopa tästä blogista repiä irti kaiken negatiivisen ja viedä minut valoon, jossa ehkä yritän saarnata tai todistaa olevani parempi ihminen kuin toiset jne. Siihen en voi vaikuttaa. Toivon tosin, että jos yhtään tunnet minua, tiedät etten ole sellainen ihminen.

En myöskään ole katkera. Olen tyytyväinen elämääni. Toivon vain niin, että maailmasta tulisi parempi paikka. Yksi hymy voi parantaa päivän ja tuoda uskomatonta iloa ja energiaa. Tiedän sen itse. Muistan, kuinka 13-vuotiaana päiväni pelastui niin pienellä asialla kuin että pieni poika (7-8v) kysyi minulta kohteliaasti “Anteeksi, tiedätkö onko sejase bussi mennyt vielä?”.

Historiallisten tapahtumien lähteiden tutkimisessa käytin Wikipediaa.

Charlotte Cordayn teloitus

Aurora Mars 20.2.2010

13. heinäkuuta 1793 havahduin huutoihin kadulla. Juoksimme perheeni kanssa  ulos talosta ja kuulimme, kuinka nuori airut julisti ihmisjoukolle jakobiini Jean-Paul Marat’n murhasta. Hänet oli raa’asti surmannut nuori girondisteja kannattanut Charlotte Corday. Charlotte oli kuulemma pistänyt veitsellä Marat’n kuoliaaksi tämän ollessa kylvyssä ja yrittänyt sen jälkeen paeta murhapaikalta.  Marat’n huudot olivat kuitenkin hälyttäneet paikalle hänen rakastajattarensa sekä naapureita. Charlotte oli saatu paikan päällä kiinni ja raahatty Abbayen vankilaan odottamaan oikeudenkäyntiään ja tuomiotaan.

Parin seuraavan päivän ajan kaupungilla puhuttiin vain Marat’n murhasta ja siitä, mitä kahakkaa se voisikaan aiheuttaa toisiaan vastaan sotivien puolueiden välillä. Suurin osa kansasta povasi Charlottelle kuolemaa giljotiinilla. Osa supatti hänen pelastaneen Marat’n murhaamisella tuhansien ihmisten hengen ja täten kuolevan sankarina ja marttyyrinä. Vanhempani, jotka eivät kuuluneet jakobiineihin eivätkä girondisteihin, eivät halunneet herättää huomiota kenenkään keskuudessa ja katsoivat siten parhaaksi olla kommentoimatta asiaa ollenkaan ja kehottivat minuakin olemaan hiiskumatta tapaukseen liittyvistä asioista. Niin jakobiinit kuin girondistitkin olivat tulleet meille tutuiksi monien ihmisten kautta – emmekä halunneet ottaa osaa mihinkään kahakoihin, joita murhatapaus voisi puolueiden välillä synnyttää. Odottelimme vain vastauksia ja pysyttelimme vaiti.

Ei kestänyt kauaakaan, kunnes saimme vastauksia kysymyksiimme.  Airut kuulutti kansalle Charlotte Cordayn, tuon katumattoman ja mielestään vain velvollisuutensa suorittaneen, kuolemantuomiosta, joka pantaisiin täytäntöön giljotiinilla 17. heinäkuuta 1793. Osa kansasta hurrasi, osa huusi tuohtuneena ja osa ei ilmaissut kantaansa eleelläkään. Korviini kantautui oikeudenkäynnin tapahtumista huhu, jonka mukaan Charlotten kerrottiin puolustaneen vakaasti tekoaan ja lausuneen kuinka mielihyvin hän ottaisi kuoleman vastaan tietäessään, että oli teollaan pelastanut sadantuhannen muun ihmisen hengen. Minua kiinnosti nähdä tämä vakaumuksellinen nainen ja lähdin muiden ihmisten mukana aukiolle päin.

Hyvin pian aukion oli täyttänyt suuri lauma meluavia ja kiinnostuneita ihmisiä, jotka olivat kerääntyneet giljotiinin ympärille. Kuolemantuomiot olivat aina herättäneet suurta kiinnostusta ihmisten keskuudessa. Aukion viereisten korkeiden talojen ikkunat olivat täynnä vanhoja, kutovia rouvia, jotka supattelivat keskenään ja huutelivat toisilleen ikkunoista. Miksi ihmiset olivat kiinnostuneita näkemään kuolemaa? Siihen minä en osannut vastata edes omasta puolestani. Aukion ihmisjoukot olivat jakautuneet suunnilleen kolmeen ryhmään: Jakobiineihin, girondisteihin sekä näiden kahden puolueen välillä puolueettomiin.

Pian näin hevosvaunut, jotka tulivat Abbayen vankilan suunnalta ja huomasin Charlotten hahmon pilkistävän lautojen takaa.  Hänet oli sidottu, hänen hiuksensa oli leikattu ja hänen yllään oli punainen isänmurhaajan paita. Saattaja auttoi Charlotten alas ja häntä alettiin taluttaa hysteerisen ihmisjoukon läpi kohti giljotiinia. Jakobiinit sylkivät hänen päälleen ja ojentelivat nyrkkejään ja solvasivat häntä, kun taas girondistit itkivät, lähettelivät kaksin käsin lentosuukkoja kutsuen häntä pelastajakseen. Kolmas ryhmä ei osoittanut  kiinnostusta kummankaan puolueen käytökseen – he vain tuijottivat  ja epäilen heidän olleen vain kiinnostuneita näkemään itse teloituksen.  Luulen itse kuuluneeni tähän kolmanteen ryhmään, vaikka en halunnutkaan nähdä teloitusta uteliaisuuttani – olin kiinnostunut näkemään Charlotten.

Poliiseilla oli täysi työ pitää hurjaa väkijoukkoa aisoissa ja säilyttää Charlotten kuolinpolku vapaana. Tunkeuduin kiihkoavan ihmisjoukon läpi, jotta näkisin hänet paremmin. Sain ruhjeita ja päälleni tallottiin, mutta halusin päästä hänen edellensä, jotta näkisin hänen nousevan giljotiinin portaille. Viimein näin hänen lähestyvän ja näin hänen kasvonsa. En voinut kuin ihmetellä hänen tyyneyttään.  Hän oli  väsyneen näköinen  ja hänen poskessaan oli sinertävä ruhje – luultavasti nyrkiniskusta – mutta silti hän käveli vakain askelin rohkeasti,  pää pystyssä ja katse eteenpäin suunnattuna. Hänen hennoilta kasvoiltaan paistoi rauha ja tyytyväisyys. Hänen tyyneytensä  ei särkynyt; ei giljotiinista eikä hysteerisen ihmisjoukon ivahuudoista.  Jos hän pelkäsikin, hän oli vakaasti päättänyt olla näyttämättä sitä kenellekään  – ja onnistui siinä täydellisesti.

Mitä lähemmäksi giljotiinia hän pääsi, sitä hysteerisemmäksi väkijoukko kävi. Yhtäkkiä kuului aseenlaukaus ja väkijoukon taaimmaiset ihmiset tönäisivät säikähtäessään edessäolijoitaan aiheuttaen siten ketjureaktion. Charlotte oli juuri minun kohdallani, kun joku tönäisi minua ja minä tönäisin vahingossa Charlottea. Charlotte pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua silmiin. Minä jähmetyin ja tuijotin vain hänen levollisia kasvojaan. Charlotte loi katseensa hetkeksi alas, nosti sen taas minuun ja näin hänen suupielissään pienen hymyn. Ivahuudot vähenivät ja loppuivat pian kokonaan. Kansa ei saanut nujerrettua Charlottea tai käännettyä hänen tyyneyttään peloksi.

Charlotte kääntyi pois päin minusta  ja jatkoi matkaansa portaille. Hänen päästyään portaille huomasin hänen hieman kalpenevan ensimmäisen askeleen ottaessaan, mutta pian hänen kasvoiltaan loisti taas tyyneys ja hän alkoi vapisematta nousta giljotiinin portaita ylös.  Ylös päästyään hän ei osoittanut minkäänlaista vastarintaa pyövelin sitoessa häntä paikoilleen. Tuomio luettiin ja rummut alkoivat rummuttaa. Minun sydämeni takoi hillittömästi rumpujen rytmin kiihtyessä. Rummutus kesti jonkun aikaa ja odottaminen oli varmasti ahdistavaa tuomitulle. Sitten terä putosi ja katkaisi hetkessä Charlotten kaulan. Terän pudotessa osa ihmisjoukosta hätkähti ja kiljaisi. Hetken ajan aukion täytti hiljaisuus. Pian jakobiinit hurrasivat ja vihaiset girondistit huutelivat solvauksia heille. Jakobiinit alkoivat taas vuorostaan solvata girondisteja ja teloitus näytti johtavan kahakkaan. Poliisit erottivat girondistit sekä jakobiinit toisistaan uhaten heitä vankilalla ja ajoivat heidät eri teille haluten sillä estää mahdollisen katutappelun. Pian aukio oli tyhjä ja minä palasin kotiin. Koko illan mietin Charlottea enkä voinut kuin kunnioittaa hänen tyyneyttään leijonan luolassa. Oli hän oikeassa tai väärässä, hän itse uskoi tekonsa oikeudenmukaisuuteen ja siksi hän varmasti olikin niin levollinen kuoleman edessä.

Seuraavien päivien aikana nousi uusi kohu, jonka aiheena oli Charlotten kuoleman turhuus. Vaikutusvaltainen, vasenta äärilaitaa edustanut Vuoripuolue sa juuri jakobiini Marat’n murhasta hyvän syyn aloittaa vainot, joiden kohteeksi joutuivat ensin girondistit. Pian alkoi niin sanottu terrorin ajanjakso, jolloin surmansa saivat niin triumviraatti Robespierre kuin Saint-Just ja Georger Couthon.